© Lea Pöyliö

Saalisviettiä hyödyntävä leikki on
koiralle mieluinen palkinto


Koiran käyttäytymistä ohjaavat yhä edelleen synnynnäiset viettitoiminnot. Jo alle luovutusikäinen pentu kiinnostuu liikkuvasta esineestä pyrkien tarttumaan siihen hampaillaan. Mahdollista kiinnisaamista seuraa saaliin kantaminen ja ravistelu, tavoittamattomuus johtaa entistä suurempaan yrittämiseen.
Tällainen toiminta on koiraeläimillä sisäänrakennettu käyttäytymisketju, jossa aikaisempi toiminto johtaa seuraavaan. Alunperin tämä ns. saaliskäyttäytyminen on turvannut eläimen ravinnonsaannin ja mahdollistanut sen elossa säilymisen ja lajin jatkuvuuden.

Vaistotoiminto hyötykäyttöön
Saalisvietin hyödyntäminen puhuttaa paljon koiraharrastajia. Suojeluharrastuksen kautta on koiran saalispohjainen leikittäminen ja tätä kautta palkitseminen levinnyt yhä laajemmalle ihan tavallisten koiraharrastajien keskuuteen ja useisiin eri koe- ja kilpailulajeihin.
Temperamenttinen tottelevaisuuskoekoira voi pitää makupaloilla palkitsemisesta, mutta suorastaan rakastaa toiminnallisempaa palkitsemistapaa, joka pohjaa saalistyöskentelyyn. Saaliilla palkitseminen liittyy usein jo osatun asian vahvistamiseen, sillä leikillä on myös koiraa kiihdyttävä vaikutus yleisen viettivireen noustessa. Tällöin keskittyminen uuden tehtävän opetteluun saattaa vaikeutua, mutta jo osatun asian suorittamiseen tulee lisää nopeutta ja räväkkyyttä.
Nykyään enenevässä määrin vauhdikkaita ja kiihkeitä agilitykoiria palkitaan saalisviettiä hyväksikäyttäen leikillä. Puolinainen versio tästä on, kun koira itsenäisesti riuhtoo radan jälkeen talutinta, johon ohjaaja yrittää sitä kytkeä. Ko. toiminnan hyödyksikäytön yritystä on myös suorituksen jälkeen koiralle yksittäinen kiitokseksi heitetty pallo.
Palveluskoiraharrastajat lienevät tänä päivänä eniten leikkimistä hyödyntävä harrastajajoukko, vaikkakin monilla PK-harrastajilla olisi varmasti vielä parannettavaakin koiransa leikittämisessä.

Leikin oikeat urat
Saalisleikki on hyvin aktiivista toimintaa. Koiran tehtävänä on, kuten jo nimikin sanoo, saalistaa lelua, joka liikkuu aina koirasta poispäin.
Leikki imitoi luonnonmukaista saaliskäyttäytymistä. Saaliseläin ei koskaan normaalitilanteessa rynnistä kohti saalistajaansa. Kuvittelepa vaikka tilanne jossa pupu ryntäisi päin sutta - tuntuu aika mahdottomalle, eikö totta? Saaliseläimellä on toinenkin mahdollisuus selvitä saalistustilanteesta, kuin luottaa nopeisiin jalkoihinsa ja juosta pois vaaralliseksi käyneestä tilanteesta. Pelastuksen voi suoda myös liikkumattomaksi jähmettyminen. Saaliseläinten viettiä aktivoi nimenomaan liike.
Tässäpä kaksi pääperiaatetta myös ihmisen stimuloimalle saalisleikille: lelu on aktiivisessa liikkeessä, ja liike suuntautuu poispäin koirasta. Jotta voisimme toteuttaa nämä ehdot, tarvitsemme siihen kaksi keskenään samankaltaista lelua. Pehmeät juuttityynyt, joita yleisesti kutsutaan motivaatiopatukoiksi, sopivat tarkoitukseen erinomaisesti.
Käyttämällä pelissä kahta patukkaa varmistamme sen, että leikki ei ole nykivää ja katkeile, vaan se soljuu eteenpäin harmoniseen loppuunsa saakka. Kahdella lelulla voimme myös välttää tilanteen, jossa sekä koira että ohjaaja olisivat saman objektin parissa, niin että ohjaaja joutuisi tarttumaan koiralla olevaan esineeseen jatkaakseen leikkiä. Saman lelun hallintaoikeuden tavoittelu kehittää leikkiin osittaisen keskeytymisen ja kireyden.
Saalisviettiä hyväksikäyttäen voimme myös ajautua sellaiseen häiriötilanteeseen, jossa koira katsoo tarpeelliseksi puolustaa saalistaan. Tällöin koira ikään kuin jättää saalisviettiin perustuvan käyttäytymisen taka-alalle ja vaihtaa ns. puolustusvietin ohjaamaan käyttäytymiseen. Puolustusvietin esille tuleminen ei edesauta leikkiä, eikä ole hyväksi palkitsemistapahtumalle.
Puolustuskäytöksen erottaa saalispohjaisesta leikistä siten, että koira muuttuu hetkessä totisemmaksi ja vakavammaksi. Se myös jähmettyy elekieleltään ja madaltaa murinaansa normaalista äänikorkeudestaan. Katseeseen tulee mukaan aavistus tiukkuutta, ja koira voi saalisesineen sijaan katsoa enemmän leikittäjäänsä kohti.
Saalispohjaisia tunnusmerkkejä koiran käytöksessä ovat kimeähkö haukku, pinnallisen kevyt kurkkuääni ja rento ilme, joka pysyttelee aktiivisesti liikkuvassa saaliissa. Koira on hyväntuulinen ja innokas, ilmentäen suurta motivoituneisuutta tehtäväänsä.
Koiralle, jolla on luontaisesti paljon puolustusviettiä ja vain vähän saalista, voi tämä leikittämistapa olla soveltumattomampi, kuin pääosin saalispohjalla työskentelevälle koiralle. Vahvastikin saalisviettisellä koiralla saattaa silloin tällöin ilmetä myös puolustuskäytöstä, mutta tällöin leikki on useimmiten ohjaajasta johtuneista syistä mennyt väärille raiteille.

Leikin vaiheet
Leikki aloitetaan näyttämällä koiralle yhtä esinettä (patukka, narupallo tms.) ja tekemällä se koiralle kiinnostavaksi. Liikuttelemalla lelua nykivin liikkein maata pitkin annetaan koiran tavoitella lelua, sitä kuitenkaan vielä saamatta. Kun koira todella intohimoisesti haluaa saada lelun itselleen, se heitetään liikkeen suuntaisesti joidenkin metrien päähän ohjaajasta. Odotetaan kunnes koira on saavuttanut esineen ja ottanut sen suuhunsa. Nyt on aika ottaa esille toinen vastaava lelu ja alkaa kiinnittää koiran huomiota tähän identtiseen esineeseen.
Omalla innostavalla äänenkäytöllämme ja käyttämällä taitavasti elekieltämme voimme saada koiran välittömästi kiinnostumaan toisesta objektista. Tarkoituksena on, että hetkenä jolloin aloitamme uudella esineellä saalisärsykkeet, tiputtaa koira suussaan olevan lelun ja alkaa saalistaa toista, jo liikkeessä olevaa esinettä.
Kun koira pääsee kohdallemme, heitämme lelun sen kulkusuuntaan - näin koiralla on aina suora tie edellisestä heitosta seuraavaan. Heiton jälkeen palaamme paikkaan, johon koira on pudottanut ensimmäisen lelunsa, ja olemme valmiita toistamaan leikkiä vastakkaiseen suuntaan. Yksinkertaistaen leikki pyörii seuraavasti: koira saalistaa lelun, ottaa sen suuhunsa, kääntyy, lähtee tulemaan meitä ja ääntämme kohti, aloitamme saalisärsykkeet hallussamme olevalla lelulla, koira tiputtaa suussaan olevan esineen ja heittomme jälkeen alkaa saalistaa sitä. Leikki palaa kehämäiseen aloitukseensa.
Kyseessä on siis kahteen suuntaan pelattu peli (suunniksi voit kuvitella idän ja lännen), jonka pituuden ja intensiteetin ohjaaja pystyy hyvin toiminnallaan kontrolloimaan.
On koirakohtaista, kuinka pitkään peliä voi, tai kannattaa, jatkaa. Useimmiten sopivan rytmikäs, sujuva ja hyvällä halulla tehty 5-10 heittoa lienee riittävä määrä.

Loppu on kaiken A ja O
Leikki lopetetaan saaliin kanto- ja pitämisvaiheeseen. Tämä tapahtuu niin, että viimeistä heittoa ei suunnatakaan poispäin koirasta, vaan koiran annetaan saada puruote ja saalis ihmisen käsissä olevasta patukasta. Näin koira on ohjaajansa välittömässä läheisyydessä. Koiraa kehutaan saaliin kantamisesta ohjaajan kävellessä koiransa kanssa varmistaen näin liikkeen jatkuvuuden. Pysähdyksen jälkeen koiraa otetaan kiinni kaulapannasta, kehutaan edelleenkin äänellä ja silittäen sitä pitkin vedoin kyljistä hännäntyveen.
Kun koira on saavuttanut rauhallisen mielialan, se oma-aloitteisesti pudottaa esineen - nyt voimme kerätä leikkiesineet pois koiran ulottuvilta. Tällä toimenpiteellä varmistamme ettei se ala itsenäisesti leikkiä uudelleen; leikki on aina ihmisen ja koiran välinen touhutuokio ja sellaisena se kannattaa pitääkin. Näin leikin innostavuus ja palkitsemisen mahdollisuus säilyy ja syvenee.
Koira on heti onnistuneen leikin jälkeen valmiina uutta koulutushetkeä, tai uutta leikkiä varten. Täytyy kuitenkin muistaa että saalisvietti on ns. kyllääntyvä vietti. Samoin, kuin nälkäinen ihminen riittävästi syötyään tulee kylläiseksi ja lopettaa syömisen (ja voi kokea ylisyöneenä jopa vastenmielisyyttä katsoessaan herkullistakin ateriaa), samoin tavoin luonto sanelee rajat koiran ravinnonhankintaan pohjautuvaan saaliskäyttäytymisen kestoon. Liian pitkään venytetyt palkitsemiset väsyttävät koiraa sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kohtuus kannattaa säilyttää leikkiessäkin; hieman liian vähän on parempi kuin selvästi yliajalle menevä touhutuokio.
Kun koira palkitaan hyvin, jää se leikin jälkeen hyvään ja rauhalliseen mielentilaan. Se on tyhjentänyt energiansa itsensä kannalta erittäin miellyttävään toimintaan, ja päässyt näin sisäiseen harmoniaan ja rauhaan, ns. viettityydytykseen. Lopputulos on koira, jonka olemuksesta huokuu tyytyväisyys siihen itseensä ja vallitseviin olosuhteisiin.

Luontaisia rajoja
Kukin koira leikkii luontaisten ominaisuuksiensa sanelemissa rajoissa. Voimakkaasti saalisviettiset koirat syttyvät toimintaan välittömästi ja ovat kiihkeitä leikkijöitä. Vähemmällä synnynnäisellä saalisvietillä varustettu koira antautuu leikkiin laimeammalla halulla, tarviten ohjaajaltaan suurempia saalisärsykkeitä. Tällainen koira myös kyllääntyy nopeammin.
Palveluskoirarodut ovat usein melko vahvasti saalisviettisiä. Sitä vastoin perinteisillä seurakoiraroduilla saalisviettisyys ja tätä kautta kumpuava energisyys ei ehkä ole niin haluttu ominaisuus kuin työpainotteisimmilla roduilla. Riittävän voimakas saalisvietti on erittäin hyvä, jollei jopa välttämätön ominaisuus työ- ja harrastuskoiralle. Se on kuin moottori, joka laittaa koiran työskentelemään, antamaan itsestään myös väsyneenä ja vaikeissa olosuhteissa.
Seurakoiralla nämä samat ominaisuudet ja niiden ilmentymät saatetaan kokea jopa erittäin negatiivisiksi luonteenpiirteiksi, sillä tarmokas ja touhukas koira vaatii omistajaltaan jaksamista suunnata koiran energiaa johonkin hyödylliseen tekemiseen. Ellei näin menetellä, on kotona pieni koirariiviö, joka saattaa oma-aloitteisesti tuhota kodin irtaimistoa ja häiriköidä isäntäväkeään.

Leikki syventää suhdetta
Koira elää vahvasti ihmisten maailmassa, ihmisten ja yhteiskunnan sanelemin ehdoin. Vain harvoin meillä on mahdollisuus tarjota koirallemme sellaista tekemistä, joka pohjautuu puhtaasti koiran omiin tarpeisiin ja sen synnynnäisesti olemassa oleviin viettitoimintoihin.
Pelatessamme saalispohjaista leikkiä koiramme kanssa, pääsemme oivallisella tavalla sisälle sen omaan maailmaan. Nautimme varmasti itsekin kun voimme nähdä koiran intoutuvan tähän koiraeläimille ehkä kaikkein luontaisimpaan toimintaan, käyttämään saalisviettiään rytmikkäästi ja halukkaasti.
Ohjaajalle ja koiranomistajalle on todennäköisesti mitä suurin palkkio havaita, kuinka koiramme nauttivat tarjoamastamme toiminnasta aivan jokaisella solullaan.


Leikki kuvin esitettynä:


© Salme Mujunen
Motivaatiopatukasta tehdään koiralle haluttava esine liikuttelemalla sitä ilmassa. Koiran ei vielä anneta saada patukasta otetta.

© Salme Mujunen
Kun koiran halu tarttua esineeseen on suurimmillaan, patukka heitetään useiden metrien päähän ohjaajasta.

© Salme Mujunen
Kun nähdään, että koira on ottanut suuhunsa heitetyn esineen, otetaan esille toinen samanlainen patukka ja tehdään sillä saalisärsykkeitä. Tällöin koira tiputtaa suussaan olevan patukan ja alkaa saalistamaan "liikkuvaa" patukkaa.

© Salme Mujunen
Heitto suuntautuu juuri vastakkaiseen suuntaan, minne edellinen patukka. Heiton ajoitus on tärkeää: Ollessaan lähellä ohjaajaa, koira miltei saavutta esineen, mutta ei ihan. Halu ja motivaatio kasvavat ja tilanteeseen tulee intensiteettiä.

© Salme Mujunen
Sama kuvio toistetaan toiseen suuntaan. Rytmikkäästi ja mukana eläen.

© Salme Mujunen
Oikea - vasen. Heittokertojen määrä riippuu koiran saalisvietin voimakkuudesta. On parempi heittää kerran liian vähän, kuin kerran liikaa.

© Salme Mujunen
Viimeisen heiton sijaan koiralle annetaan puru ohjaajalla olevasta patukasta ja koiraa leikitetään äänellä kehuen ja mukana riemuiten. Huomaatte kuvasta, kuinka ohjaajallakin on hauskaa pelata koiransa kanssa.

© Salme Mujunen
Kevyen lähileikin jälkeen koira saa voittaa saaliin.

© Salme Mujunen
Pyritään siihen, että koira saa ylpeänä kantaa saalista ohjaajan kehumana. Onnistuneet leikit kasvattavat koiran itseluottamusta, ja luovat hyvää suhdetta koiran ja ohjaajan välille.

© Salme Mujunen
Lopuksi koiraa otetaan pannasta kiinni ja silitellään matalalla äänellä kehuen, kunnes se itse tiputtaa saaliin. Koira jää levolliseen ja rauhalliseen tilaan.


Julkaistu Koiramme-lehdessä 11/02.
Teksti ja kuvat: Salme Mujunen